Haluanko sitä, mikä tekee onnelliseksi?

Tämä on tarina siitä, miten löysin itseni metsästä lauantai-iltana – yksin. Oli synkkä ja myrskyinen yö... Okei, ei ollut.

Ei siis ole mitään sen kummempaa tarinaa. Olin töissä tänään iltakuuteen asti ja seurailin sosiaalisesta mediasta kavereiden päivityksiä We Love 90’s -festareilta ja Serena Pop & Rockista. Erityisen suosittu näytti olleen tuo ysärifestari, enkä ihmettele ollenkaan, että miksi. Alexia! E-Type, Aikakone, Rednex! 

Aika hurja aikahyppy takaisin teinivuosiin siis monelle. Eikä varmasti olisi ollut huono reissu, minä nyt vain valitsin villasukat ja verkkarit.

Ehkä minusta on tullut hiukan tylsä. Ehkä en tarvitse enää niin paljoa draamaa elämääni. Kenties. Ja ehkä osaan tunnistaa tarkemmin oman ääneni mielen sekamelskan seasta ja toimia sen mukaan.

Tosiaan, mulla olisi ollut kummallekin festarille vapaa pääsy jokaisena päivänä. Mutta kun ei, niin ei. Kaija Koon olisin halunnut nähdä, Jenni Vartiaisen myös, miksei Juha Tapion ja Jukka Pojankin (en muista varmaksi, oliko se siellä edes?). Mutta en niin paljoa, että olisin lähtenyt töiden jälkeen sompailemaan julkisilla Espooseen.

Pääsin siis töistä, menin kauppaan ja ostin ruukkusalaatin, palan inkivääriä, ruisleipää, kaksi banaania, avokadon ja pussillisen porkkanoita. Työkaveri soitti, että jos olet tulossa Suvilahteen, täällä me odotetaan sua. Kannoin ostoksiani kotia kohti ja mietin koko matkan, että mitä teen. Olin ajatellut meneväni leffaan (yksin), mutta nyt mua ihan pyydettiin festareille, jotka eivät olisi kaukana, missä olisi kavereita ja mulla olisi sinne liput.


Kotiin päästyäni purin ostokset ja istuin hetkeksi sohvalle. Hengitin, kuuntelin hiljaisuutta ja sen muuttuvia ääniä. Hetken kun olin istunut ja rauhoittunut työpäivän jälkeen, alkoi tuntua siltä, että en halua tänään mihinkään muualle kuin metsään.

Hiljaisuuden keskelle vihreän maaston uumeniin.

Metsä on ollut minulle aina se paikka, jossa on kuullut oman äänensä. Paikka, missä koko muu maailma on pyyhkiytynyt pois. Nyt kun asun kaupungissa, metsästä on tullut entistä tärkeämpi. Olen niin onnellinen, että nykyisen asuntoni takapihalta lähtee loistavat ulkoilureitit ja kunnon metsä. Keskellä kaupunkia – luksusta!

Oikeasti mulla EI ole noin mustat silmänaluset :D

Siellä mä sitten hengittelin, ihailin syksyä ja keräilin roskia reittini varrelta. Joo kyllä! Alkoi vähän hymyilyttää itseänikin, että tosiaan, vaihdoin festarit roskien keräämiseen... :-)

Intuitio alkoi kirkastua, ja siellä illan pimetessä, hämärässä metsässä tuli jälleen vahvana ajatus, että en halua asua kaupungissa. Tämä on ollut hyvä ratkaisu tähän asti, mutta ehkä ympyrä on nyt sulkeutumassa. Ehkä olen saanut kaupunkiasumisesta kaiken sen, mitä olen halunnut. 

Istuskelin metsässä ja mietin, että miten asiat järjestyisivät niin, että pääsisin maalle asumaan. Olen siis maalta kotoisin, mutta asunut viimeiset kymmenen vuotta Helsingissä. Mietin myös, onko tämä jälleen yksi päähänpisto, joka tekee entistä onnettomammaksi, eikä suinkaan tue hyvinvointiani. Luulen, että tämä on jotain aitoa, mutta mutta... Ei ole ihan helppoa luottaa siihen sisäiseen ääneen, kun sen on sulkenut pois vuosikaudet.

Onneksi ei ole kiire. Mikään ei ole huonosti – kaikki on hyvin. Kaipaan niin paljon muutakin muutosta, uusia asioita elämääni, ettei aina ole ihan kristallinkirkasta mikä on totta. 

Mikä on halua ja mikä todellista kaipausta? Mitkä asiat ovat pintaa ja mitkä tulevat syvemmältä? Mitkä ovat ne asiat, joita jahtaan vimmalla, koska luulen niiden tekevän minut onnelliseksi? Entä mitkä ovat niitä, joita sieluni kaipaa, joita tehdessäni tunnen olevani kotona?

Sen tiedän, ettei ura ja menestys sillä saralla tee minua onnelliseksi. Luulin niin jonkin aikaa, mutta se ei ole totta. Tällä en tarkoita sitä, ettenkö haluaisi menestyä työssäni ja vaikkapa edetä urallani. Mielelläni, kiitos! Ne eivät kuitenkaan saa olla itsetarkoitus, ainakaan minulle. Ne tulevat, jos hoidan työni hyvin, eivätkä ne ole asioita, joita kannattaisi tavoitella kyynärpäät verillä. 

Ainakaan minulle ne eivät ole. Enää.