Kaksi kuukautta sitten tähän aikaan jännitin hurjasti. Olin varannut juuri matkan Hollantiin Humaniversityyn kahdeksi viikoksi, ja mietin mitä puolia itsestäni tulen kohtaamaan matkan aikana. Ja vaikka olin kuullut reissun olevan intensiivinen, en silti osannut aavistaakaan, mitä kaikkea näkisin itsestäni noiden viidentoista päivän aikana.
Muistan, kuinka istuin keskellä viikkoa iltapäivällä Helsinki-Vantaan lentokentällä ja join valkoviiniä. Kaivoin repustani kynän ja vihkon, johon raapustelin tunnelmia kihelmöivin sormin.
 |
| Kynä ja paperia: ja maailma heräsi eloon. |
"Mä rakastan tätä viiniä. Rakastan, rakastan! Ehkä se on tämän reissun teema. Rakkaus."
"Mua jännittää se, etten jaksa. Tai ettei kehosta löydy voimaa. Ei mua jotenkin muu jännitä."
 |
| Ganesha tuli vastaan useamman kerran Hollannissa. |
"Sellainen olo, että tämä reissu muuttaa jotain, ehkä pysyvästikin. Maailmankatsomusta, minua."
 |
| Amsterdam. |
"Toivottavasti minua. Sillä rakkaus on kaikki mitä on. Se on elämä, se olen minä."
Enpä olisi voinut olla enempää oikeassa. Reissun teema oli todellakin rakkaus sen kaikissa muodoissaan. Ja mitä kaikkia suojamekanismeja meillä onkaan rakkautta vastaan! Minulle tutuin muoto on vetäytyminen pois tilanteista joko omiin oloihin ihan fyysisesti tai sitten henkisesti oman pään sisään, omaan mielikuvitusmaailmaan ja ajatuksiin, jotka eivät kosketa todellisuutta. Se on tapa vältellä tunteita ja totuutta, itseäni. Fantasiamaailmassa eläminen on ihan kivaa toisinaan. Siinä on vain se vaara, että jää oikea elämä elämättä.
Pelkoni jaksamisesta osoittautui lopulta turhaksi, kun aloin uskaltaa ilmaista ajatuksiani ja tunteitani enemmän. Mitä enemmän vetäydyin, sitä enemmän väsytti. Mutta mitä enemmän annoin tunteiden virrata meditaatioissa ja muissa aktiviteeteissa, sitä kevyemmältä kehonikin tuntui.
Opin, että kehossani on hurja määrä energiaa, jota en käytä, vaan tukahdutan sitä vetäytymällä. Ja kun energia ei saa näkyä ja kuulua, saada muotoa, alan väsyä ja masentua.
Usein alamme rakentaa näitä mekanismeja jo lapsena, jopa sikiövaiheessa äidin tunteisiin perustuen. Ja jossain vaiheessa elämää sitä huomaakin, että kappas, mitäs nämä kaikki kerrokset ympärilläni ovatkaan ja missä minä olen. Missä on tilaa sille aidolle osalle minusta, joka on pyhä ja muuttumaton?
Paras peili on rakkaus, myötätunto, joka näkee kaiken ja antaa kaiken olla. Juuri niin kuin on. Hyvä sellaisenaan, ilman tarvetta muuttaa mitään.
Vaikka omien käytösmallien kohtaaminen tekeekin usein kipeää, se on tie ulos häkistä, jonka on itse luonut suojatakseen herkimpiä osiaan. Niiden ympärille on kasvanut naamioita, jotka kertovat koko ajan tarinaa siitä, kuka olet ja miltä elämäsi näyttää (menneisyytesi perusteella).
Itselleni tämä sipulin kuoriminen on tuntunut usein todelliselta työltä. Olen repinyt ja riuhtonut, yrittänyt päästä jonnekin muualle ja kuvitellut elämän muuttuvan onnellisemmaksi, kun muutun paremmaksi. Matkan varrella on tullut monia hyviä muistutuksia siitä, että olen kantanut suojakuoria ihan syystäkin mukanani. Se riittää, että tulen tietoiseksi niistä, koen ja tunnen, annan niiden näkyä rakkautta vasten. Niitä ei tarvitse muuttaa, niistä ei tarvitse päästä eroon. Ei tarvitse repiä ja riuhtoa, ei tarvitse suorittaa.
Vain huomata, tuntea, kokea. Olla. Prosessi lähtee käyntiin omaa vauhtiaan, kun et itse seiso sen tiellä.
Ja mikä parasta: sen minkä on itse luonut, sen pystyy itse purkamaan.
