Makustelin tätä tuttua sanaa tänään joogamatolla. Jossain vaiheessa hikistä asanasarjaa ajatus muutoksesta pompsahti mieleeni, ja ilmeisesti ajatus muodostuu nyt joukoksi sanoja.
Muutoksen läpikäyminen ei ole minulle varsinaisesti uusi juttu. Se on nostanut päätään jo muutamia vuosia sitten ja edennyt toisinaan intensiivisemmin, toisinaan taas tuskastuttavan hitaasti.
Muutoksen tekeminen ei ole ikinä helppoa. Ehkä sen todistaa jo se, että sydänkohtauksen jälkeen vain 17 prosenttia muuttaa elintapojaan, vaikka lääkäri on sanonut, että muuten lähtee henki.
 |
| Hidastaelamaa.fi |
Miksi muuttuminen on niin vaikeaa? Koska kun minä muutun, kaikki muuttuu. Kuten aiemmin kirjoitin, prosessit kulkevat aina sisältä ulos.
Muutos pelottaa. Ainakin minua se pelottaa hirveästi. Mitä muut sanovat? Mitä jos ne ei enää tykkääkään musta? Ikäväkseni olen huomannut, ettei muutosta voi toteuttaa siten, että kuorii vain kermat kakun päältä käyden läpi vain mukavalta tuntuvia asioita.
Mitä paremmin olen läsnä itselleni ja koen, mitä minussa tapahtuu, sitä enemmän olen huomannut itsessäni valtavan muutosvastarinnan. Se ilmenee käsittämättömänä pelkona, aivan kuin valtava seinä nousisi vastaan ja ajattelen että ei, en mä voikaan astua tänne. Samaan aikaan haluaisin hirveästi olla jo siellä: perillä, eheä ja onnellinen oman näköisessä elämässäni. Pelottaa, että se kaikki, jota itsessäni piilottelen, niin lämmintä kuin viileääkin, on vain liikaa kestettäväksi – jollekin muulle.
Järjetön ajatus. Ja silti niin valitettavan totta monelle.
 |
| <3 |
Havahduin tähän ajatukseen jokin aika sitten erään kurssin jälkimaininkeina. Heti kurssin alussa sanoin, etten jaksa enää yrittää olla jotain muuta kuin olen, enkä jaksa enää piilotella itseäni, niitä ominaisuuksia, jotka ovat totta minussa. Sen myötä ymmärsin, että jos haluan muuttua ja kasvaa omaksi itsekseni, en voi sivuuttaa piirteitä, jotka koen käytöksessäni hävettäväksi tai heikkoudeksi, kuten esimerkiksi liiallisen kiltteyden. Eikä muutos tapahdu siten, että kohauttaa olkiaan ja toteaa, että ok, en enää toimi noin, enää en kanna vastuuta muiden tunteista ja varo suututtamasta ketään.
Mitäpä jos antaisin noiden noloilta tuntuvien mielen rakenteiden nousta pintaan, jos en työntäisikään niitä pois, vaan antaisin niiden olla ja mennä? Se, että kamppailee itseään vastaan, ei voi olla hyväksi.
 |
Miten voi tulla tietoiseksi itsestään, jos koko ajan yrittää olla jotain muuta kuin on? Oli se sitten sisäisen kritisoijan mielestä miten hävettävää tahansa.
Jos olisikin ihan ok sanoa, että en ole tällä hetkellä hirveän onnellinen, vaikka kaikki onkin ulkoisesti ihan hyvin?
Ja miten mä saan selville, kuka mä oon, jos yritän koko ajan olla jotain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti