Jotain uutta

Elämässähän mikään ei ole pysyvämpää kuin muutos, ja juurikin muutosta on ollut ilmoilla elämässäni jo pidemmän aikaa. Havahduin omaan dilemmaani viime viikolla ja ajattelin jakaa murusen ajatuksestani teillekin.

Nimittäin ajatuksia muutoksesta, pelosta, uusista aluista ja luottamuksesta elämään on pyörinyt mielessäni tässä hiljattain. Olen toivonut muutosta omassa elämässäni, omassa itsessäni jo pitkään. Olen halunnut elää intuitiivisemmin, rehellisesti ja totuudellisesti itseäni (ja muita) kohtaan, tehdä rohkeasti niitä asioita, joista olen kiinnostunut ja elää elämää luovalla tavalla. Muutos on kuitenkin antanut odottaa itseään, ja olen yrittänyt sisäistää asioita väkipakolla, kynsin ja hampain. 

Jokainen voi arvata, ettei se onnistu.

Kuluneen kesän aikana tapahtui kuitenkin jotain, joka antoi uuden sysäyksen oman elämän täydelle toteuttamiselle. Taivaan portit eivät auenneet, en nähnyt enkeleitä tai saanut suurta merkkiä tuonpuoleisesta, vaan asiat alkoivat loksahdella pikku hiljaa paikalleen. 

Kävin retriitillä ja tapasin ihmisiä, joiden mielestä ei ollut ollenkaan hullua kuulla energiahoidoista ja intuitiivisuudesta. Samalla reissulla sain eteeni useita tilaisuuksia katsoa itseäni peilistä, mutta yksi kerta oli erityisen voimakas, kun ymmärsin, että en halua elää yksin. 

Haluan jakaa elämäni muiden kanssa, olla tarpeellinen, rakastettu, haluan rakastaa. Samalla pintaan alkoi nousta tarve antaa muille, antaa takaisin elämälle, jolta olen saanut niin paljon. Keksin onneksi keinon, jonka avulla pystyin aloittamaan antamisen heti – ja mikä parasta, tämä auttamisen muoto auttaa myös minua itseäni. 

Kuva: We Heart It

Vaikka näen muutoksen lähteneen liikkeelle entistä voimakkaammin ja olen iloinen siitä, olen samalla myös peloissani. Mitä jos minä oikeasti muutun? Paradoksien paradoksi!

Ihmiset haluavat muutosta ja uusia alkuja, mutta eivät ole valmiita luopumaan vanhasta. 

Melkein nolottaa tunnustaa, että olen ollut malliesimerkki ihmisestä, joka vinkuu muutosta, mutta ei näe mitä se vaatisi. Niinhän sitä sanotaan, että kaikelle on aikansa ja paikkansa. Ehkä tämänkin aika oli vasta nyt. Ja silti hirvittää. 

Että jos minä muutun ihan oikeasti.

Kesän aikana olen päästänyt irti monista vanhoista asioista, taakoista, jotka ovat roikkuneet kivireppuna selässäni. Kaikki niistä eivät ole olleet elämää suurempia asioita, jotkut tietysti ovatkin, mutta ennen kaikkea ne ovat olleet jotain vanhaa, jotka ovat painaneet taakkoina harteillani. Olo on huomattavasti kevyempi, vaikka onhan sitä tavaraa vieläkin kannettavana. Aika monella on.

Antaudu elämälle (We Hear It).

Olen toivonut elämääni uusia ihmisiä, sellaisia jotka eläisivät aitoa elämää. On ollut raastavaa huomata, että olen itse estänyt uusien ihmisten saapumisen pitämällä koko olemuksellani kiinni vanhoista ympyröistäni. Ei sillä, ettenkö tykkäisi kavereistani! Minulla on maailman parhaat ystävät – mutta kaipaan silti jotain uutta. Samankaltaisia kiinnostuksen kohteita, harrastuksia, elämänkatsomusta ja itsensä toteuttamista. 

Mikähän siinä muutoksessa niin pelottaa? Jos päästää irti, voi löytää itsensä jostain ihan uudesta paikasta. Jos ei pidäkään niin vimmatusti kiinni menneestä – jostain jota ei ole – saattaa jopa löytää unelmansa. Täyttymyksen. 

Sen mitä sydän kaipaa.